Julkaistu: 23. helmikuuta 2007 Kategoria: elämä

Tänään minä olin vähän outona. En tiedä miksi, ehkä olen jostain syystä onnellinen, aivan liian onnellinen, vaikka samalla onkin vähän surullinen olo ja masentaa. Sellainen kerrosleipä, jossa ilo tulee vain niin näkyvästi läpi.

Tänään minä jopa itkin ilosta ja onnesta – johon oli vielä yhdistynyt vauvakuumetta. Puhuin erään hyvän ystävän kanssa vauvoista ja niiden hankkimisesta – siis vauvoista ihan yleisesti. Sitten minä vain aloin miettimään omaa vauvaa ja sitä miten ihanaa sen veikeän pienen olennon, lapsen, oman kultamussakan kanssa voisi olla. Vaikka lapsi olisi rankka, sitä olisi vaikeaa hoitaa ja ajat saattaisivat masentaa, tarjoaisi se kuitenkin niin paljon iloa ja rakkautta. Lapsi olisi oma suuri rakkauden kohde.

Ajattelin niitä pienen vauvan pelkkiä ihania puolia ja purskahdin itkuun ilosta, siitä sulouden tunteesta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani enkä minä voinut mitenkään niitä estää, ne vain valuivat. Samalla elämä tuntui täydelliseltä, aivan kaikki unohtui. Naamani kääntyi suurempaan hymyyn kuin ikinä.

Olin pilvissä, enkä edes tajua miksi: se vain tuli jostakin. Ei, en ole hankkimassa lapsia, olen vielä itsekin yksi semmoinen. Vauvan suloisuus ja jokeltelu, se pienen käden tiukka puristus, uih että.

Kommat suljettu [0] Tagit: elämä, tunteet

Tämän bloggauksen kommentointi on suljettu, sen oltua auki 23. helmikuuta 2007 lähtien kuusi viikkoa.

Jukka, 23,
web developer,
haahuilija,
musafriikki

Rahinaa.biz

Vauvan tuottama suuri ilo

Tuoreimmat rähinät